1. 12.8.1999 – 31.3.2014

Heippa, siitä onkin aikaa kun viimeksi täällä poikkesin kirjoittelemassa. Blogi kokee jälleen kerran totaalisen muutoksen - juuri kun ajattelin että saan vihdoin bloggailla oman hevosen kuulumisista. Blogin ulkoasu muuttuu hiljalleen ja palaan postaamaan normaalisti asap.

Tiistaina 25 maaliskuuta matkasimme Helmen kanssa kliniikalle röntgaamaan jalat. Edellisen viikon olimme tehneet kaikkea mahdollista ja Helme näytti niin onnelliselta. Sunnuntaina ennen kliniikkareissua Helme näytti ontuvan ja ensimmäinen varoituskello soi päässäni.

  Tiistaina Helme meni hienosti traileriin ja matkusti rauhassa matkan kliniikalle asti ja käyttäytyi myös paikan päällä fiksusti. Odottelimme todella kauan että Helme pääsisi kuvattavaksi, mikään määrä rauhoittavaa ei näyttänyt ensiksi toimivan. Kun täti oli tarpeeksi töttöröö Helme vietiin röntgentilaan. Pitkään aikaan ei kuulunut mitään, ajattelin että ehkä siellä olisi vain jotain kulumaa ratsastuskouluajoilta. 'Täällä on tosi paha nivelrikko'. Lause jota yksikään hevosenomistaja ei halua kuulla. Äiti tul itkien röntgenistä ja Helme vietiin sairaskarsinaan.
Itkin enemmän kuin koskaan, sillä tiesin että se olisi ohi nyt ja menettäisin hevoseni. Helme torkkui pää sylissäni karsinassa äitin keskustellessa lääkärin kanssa.

Helme lohdutti juuri siinä hetkessä minua enemmän kuin minä koskaan sitä - ja kuitenkin se oli Helme joka oli kuolemassa.
  Saimme viikon yhteistä aikaa ennen lopettamista, sillä emme halunneet luopua Helmestä sillä seisomalla. Helmellä oli kuulema erittäin kovia kipuja - ja oli ihme että se oli selvinnyt tuntiratsuna tai edes kävelemään.

Viimeinen viikko Helmen kanssa oli elämäni rankin, mutta samalla parhain. Helme nautti suurista heinä- sekä myslimääristä ja kasoista porkkanoita. Joka päivä rapsutin, hieroin, harjasin ja puunasin Helmeä; mahtoi neitiä ihmetyttää omituinen käytös. Aina tarhaan mennessäni Helmen hirnahdus viilsi haavan sydämeen - tietäen sen ettei tuo ääni maan päällä kauaa raikuisi. Helme oli koko viikon voimakkaiden kipulääkkeiden varassa ja vihdoin hevonen pukittelikin ilosta tarhassa.
  Viimeisenä yhteisenä päivänä Helme sai viimeistä kertaa kuolaimet suuhunsa ja hyvinhän se meni. Suuntasimme Nellin kanssa kentälle kuvaamaan viimeisiä yhteiskuvia. Moneen otteeseen tuli purskahdettua itkuun jolloin Nellin lämmin halaus oli ainoa mahdollisesti auttava asia.

Se voima mitä Helme huokui kolmen viikon ajan meidän luonamme, oli jotain suunnatonta. Ratsastuskoulun pahin rutku muuttui hetkessä tallipihan prinsessaksi - ylväs katse yli muiden ja häntä pystyssä. Monet mainitsivatkin siitä miten elinvoimaiselta ja hyvinvoivalta Helme näytti, puhumattakaan hiljaa palaavista lihaksista ja ruokahalusta myslin suhteen, heh. Vaikka jälkeenpäin sattuu niin tiedän, aivan sadan prosentin varmuudella että Helme eli kolme elämänsä parasta viikkoa meidän omistuksessamme. Eiköhän sen huomannut jokainen muukin joka meidät hiemankin paremmin tunsi ja oli Helmen ratsastuskouluaikoina nähnyt.

Kun tuomion päivä koitti hain Helmen tarhasta ja harjasin kauan, selvitin harjan ja hännän, putsasin kaviot... Helme mutusteli tyytyväisenä viimeisiä heiniään ja porkkanoitaan kun itse vollotin täyttä kurkkua vieressä. Alkuperäisesti minunkin piti mennä mukaan viimeiselle matkalle kliniikalle, mutten mennytkään. Se tuntui liian pahalta. Tyyneenä Helme käveli mukistelematta ensimmäisellä kerralla koppiin viimeisen matkan koittaessa ja mitäs siinä ylpeänä omistajana pillitti kun urhea tamma askelsi niin itsevarmasti viimeiselle retkelleen.
  Sanoin Helmelle hyvästi trailerissa, silitin ja suukotin ja kiitin kaikesta mitä yhdessä koimme. Kosketin viimeistä kertaa ehkä maailman pehmeintä turpaa ja suljin pikkuoven. Juoksin tallin satulahuoneeseen itkien siellä vielä hetken täyttä kurkkua. Sinne se meni, ensihevoseni ja elämäni ilo.
  Helme nukkui rauhassa pois viimeisen maaliskuupäivän sateisessa säässä ja liittyi monen hevoskaverin joukkoon vihreimmille niityille. Enään ei satu jalkaan eikä pikkulapsia lykätä selkään; Helme on nyt iloinen ja vapaa.

Entä jos Helme olisi jäänyt ratsastuskouluun? Entä jos se olisi myyty toisaalle? Kenties se sesoisi yhä mutaisessa tarhassa, kipeä jalka särkien ja jomottaen. Vaan ei, Helme sai oikeudenmukaisen ja hyvän lopun; sellaisen, jonka jokainen hevonen ansaitsee.

Kyynelten ja surun määrää ei tuollaisessa tilanteessa voi kuvailla. Tiedän ettei Helmekään tahdo minun muistelevan kaikkea surulla ja kyynelin vaan iloisesti. Pystyn jo ihan hyvin puhumaan kaikesta mitä Helmen kanssa koimme ja hymyilemään sanojen läpi, mutta myös kyyneleet virtaavat säännöllisesti poskia pitkin alas.
Helme oli käsittämättömän upea hevonen - harvoin saa tutustua johonkin niin järkevään ja sympaattiseen olentoon. Rakastan Helmeä nyt ja aina eniten kaikista elämäni hevosista enkä tule koskaan unohtamaan meidän kolmea, upeaa viikkoa hevosena ja omistajana.
  Tottakai haluan taas oman hevosen, mutta Helmen kaltaisen löytäminen tuntuu mahdottomalta. Jatkan nyt tunneilla käymistä ainakin kesäiseen ratsastusleiriin asti, sen jälkeen etsinnät ovat kai taas auki.

Kiitos Helme, ja kiitos sinulle jos jaksoit lukea. Jälleen kerran löydän itseni itkemästä menetetyn rakkauden perään. Tai no, eihän se menetetty ole - se pysyy aina jossain. Sydämessä.

Hiljaisuus valtaa hämärän huoneen,
tuskaa sen tiedän minulle tuoneen.
Valo kirkas häikäisee ikkunasta,
tuudittaa rakasta kaviokasta.
Rakas hevonen valolta silmänsä sulkee, 
tietämättään kohti taivasta kulkee.

t. Helme, synt. 12.8.1999 Viro, † 31.3.2014

Kiitos 7.3-31.3.2014